Tartuin vihdoin ja viimein Bo Carpelanin teokseen Kesän varjot (2005). Olin katsellut kirjaa monta kertaa kirjastossa mutta jättänyt sen hyllyyn ”seuraavaa kertaa” odottamaan. Toisaalta minua vaivasi myös kirjan teema, joka kietoutui sodan ja Helsingin pommitusten ympärille. Ajattelin kuitenkin, että teos on tavallaan pakko lukea, kerta se on valittu Finlandia-voittajaksi samaisena armon vuonna 2005.
Kesän varjot kertoo Berg-nimisestä tilasta, jonne päähenkilö Mattias pakenee pommituksia Helsingistä 1944 ollessaan vain kahdeksanvuotias. 55 vuotta myöhemmin hän palaa vielä kerran Bergiin elämään uudelleen tuon toiseksi viimeisen sotakesän muistot. Teosta on sanottu surrealistiseksi, eikä ihme, sillä Mattias Bergmarkin maailma avautuu lukijalle todellisuuden lisäksi myös unien, haaveiden sekä ajan saatossa vääristyneiden muistojen muodossa.
Erityisen hyvältä (ja toki yhtä aikaa pahalta) tuntuu sota-ajan kuvaus lapsen silmin: pieni Mattias veljineen ja ystävineen on tarpeeksi kaukana pommituksista Karjalassa, mutta tuon kesän varjo – sota – henkii silti kaikkien niskaan. Välillä Bergin täyttää riemu ja unohdus, lasten mielikuvituksen luoma repeämä todellisuuteen, joka on eräänlainen turvapaikka tuskan ja menetyksen täyttämässä aikuisten ulottuvuudessa. Erityisesti tätä maailmaa luo Mattiaksen yhdeksän vuotta vanhempi velipuoli Jonas, joka on kuin luova hullu, renessanssin yleisnero vain vähän pienemmässä mittakaavassa. Hänessä on jotain samankaltaista villiä kuin Arto Paasilinnan Ulvovassa myllärissä.
Bo Carpelan siirtyi ajasta iäisyyteen helmikuussa 2011. Kesän varjot todistaa väitteen, että hänellä oli kyky herättää menneitä hetkiä eloon, mutta kuinka kauan hän pysyy elossa meille kuolemansa jälkeen? Monet hänen tarinansa juontavat tiensä sodasta kärsineen Suomen äärelle. Onko sodan muistojen vaaliminen kuitenkaan enää tarpeellista? Sodanjälkeinen kirjallisuus on nojannut henkilökuvauksessaan useaan otteeseen sukupolvien väliseen kuiluun: toisella puolella ovat sodan nähneet vanhat jäärät ja toisella puolella niin sanottu uusi sukupolvi, joka tunnetaan laiskuudestaan ja kiittämättömyydestään, jonkinlaisesta kevytkenkäisyydestä.
Aika vierii kuitenkin eteenpäin, veteraanit ja lotat käyvät vähiin, ja elossa olevat sodan kokeneet ovat Mattiaksen tapaan niitä, jotka ovat eläneet lapsuutensa rauhan valon ja sodan varjon välkkeessä. Mitä ylemmäs nousemme ajan askelmia, sitä kauemmas jäävät alimmat rappuset… Kiinnostaako sodan kuvaus enää uusia lukijoita? Sota-aikaa sekä tapahtumia sitä ennen ja sen jälkeen on tallennettu lukuisiin kansiin ja kirjoihin. Olisiko se hylkäämistä vai siirtymistä eteenpäin, jos Bo Carpelanin myötä sodan kannet suljettaisiin lopullisesti? Näin haavat saisivat vihdoin arpeutua. Uusia sukupolvia nimitetään isänmaan toivoiksi, mutta mitä heiltä – jopa meiltä – sitten toivotaan? Voisi olla aika jättää menneet ajat ja ihmiset lepäämään ansaitusti, kirjaimellisesti rauhassa ja siirtyä historian ääreltä pohtimaan tämän vuosikymmenen elämänmenoa.
Eilinen on historiaa, huominen on yllätys, tämä päivä on lahja.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2011
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Paikka, aika ja tunnelma
Kirjoittajan luomalla miljööllä on suuri vaikutus lukukokemukseen. Toisille riittää hyvä henkilökuvaus, mutta itse rakennan teoksen todellisuuden vahvasti esitetyn ympäristön varaan, sillä ympäristö määrittää ihmistä myös tosielämässä. Tohdin väittää, että voimme esimerkiksi kertoa jonkun kodin perusteella, millainen ihminen hän on tyyliltään.
Jonathan Carrollin teoksessa Naurujen maa (1980) englanninopettaja Thomas Abbey muuttaa St. Louisin lähelle Galeniin, Missouriin, kokoamaan elämäkertaa ihailemastaan lastenkirjailijasta. Hän jättää taakseen vilkkaan New Yorkin ja asettuu leppoisan tuntuiseen Galenin pikkukylään, jossa asuu muutama sata ihmistä. Asukkaat ovat ystävällisiä, mutta vähitellen Abbeylle paljastuu, että kaikki salailevat jotain, eritoten edesmenneen kirjailijan tytär Anna.
Annaa voisi verrata Galenin salaliiton johtajana myös Lewis Carrollin (ilmeisesti ei sukua Jonathan Carrollille) teoksen Liisan seikkailut Ihmemaassa (1865) temperamenttiseen Herttakuningattareen, joka vetelee vallan naruista lähes mielivaltaisesti. Anna hallitsee Galenia – erityisesti sen miehiä – vetovoimallaan, hän on kaunis ja salaperäinen. Tämä asetelma tuo kirjan tunnelmaan tutun mutta kiusallisen paradoksin, johon useat tarinat, muun muassa kummankin Carrollin, nojaavat: Miten kaunis voi olla paha? Ja toisaalta, miksi kauniista tehdään usein pahaa (Dorian Grayn muotokuva, Enkelioppi…)?
Teoksen aikaa on vaikea kartoittaa, tapahtumat voisivat sijoittua yhtä hyvin 70-luvulle kuin 2000-luvullekin. Ensimmäinen vaihtoehto on kuitenkin todennäköisempi, koska teos on julkaistu 1980. On mestarillinen kyky luoda ajasta riippumaton teos, mutta silti etsin koko lukuretken ajan viitteitä siitä, mille vuosikymmenelle tarina tahtoo asettua.
Galen on käsitykseni mukaan aivan oikea pikkukaupunki lähellä St. Louisia, mutta on silti hauskaa, että ruotsista suomennettuna sanan merkitys on ’hullu’. Ajattelin tätä seikkaa tahtomattani koko kirjan ajan, vaikka se tuskin on ollut mikään kirjailijan tahallinen pyrkimys. Lukijapositio vaikuttaa joskus yllättävällä tavalla tulkintaan. Paikka tuntui koko ajan epämiellyttävältä, sillä ylipäänsä pienet, autioituvat kylät saavat minut ahdistumaan. Sama ilmiö on HBO:n True Blood –vampyyrisarjassa: Bon Tempsin pikkupitäjä Louisianassa on melko sulkeutunut yhteisö, jossa paha ottaa vallan tasaisin väliajoin.
Vaikka minua kiehtoo maaginen realismi ja viime aikoina olen innostunut muutenkin rapakon takaisesta kirjallisuudesta, en voi väittää pitäneeni Naurujen maasta – ainakaan vielä. Usein kuitenkin tarinat kypsyvät mielessä lukijansa mukaisiksi, ja suhde teokseen voi näin muuttua. Miljöön ei aina tarvitse olla Impivaaran leppoisa ja suojaisa metsä. Ehkä tunteeni epämiellyttävästä miljööstä on vain muutosvastarintaa.
Jonathan Carrollin teoksessa Naurujen maa (1980) englanninopettaja Thomas Abbey muuttaa St. Louisin lähelle Galeniin, Missouriin, kokoamaan elämäkertaa ihailemastaan lastenkirjailijasta. Hän jättää taakseen vilkkaan New Yorkin ja asettuu leppoisan tuntuiseen Galenin pikkukylään, jossa asuu muutama sata ihmistä. Asukkaat ovat ystävällisiä, mutta vähitellen Abbeylle paljastuu, että kaikki salailevat jotain, eritoten edesmenneen kirjailijan tytär Anna.
Annaa voisi verrata Galenin salaliiton johtajana myös Lewis Carrollin (ilmeisesti ei sukua Jonathan Carrollille) teoksen Liisan seikkailut Ihmemaassa (1865) temperamenttiseen Herttakuningattareen, joka vetelee vallan naruista lähes mielivaltaisesti. Anna hallitsee Galenia – erityisesti sen miehiä – vetovoimallaan, hän on kaunis ja salaperäinen. Tämä asetelma tuo kirjan tunnelmaan tutun mutta kiusallisen paradoksin, johon useat tarinat, muun muassa kummankin Carrollin, nojaavat: Miten kaunis voi olla paha? Ja toisaalta, miksi kauniista tehdään usein pahaa (Dorian Grayn muotokuva, Enkelioppi…)?
Teoksen aikaa on vaikea kartoittaa, tapahtumat voisivat sijoittua yhtä hyvin 70-luvulle kuin 2000-luvullekin. Ensimmäinen vaihtoehto on kuitenkin todennäköisempi, koska teos on julkaistu 1980. On mestarillinen kyky luoda ajasta riippumaton teos, mutta silti etsin koko lukuretken ajan viitteitä siitä, mille vuosikymmenelle tarina tahtoo asettua.
Galen on käsitykseni mukaan aivan oikea pikkukaupunki lähellä St. Louisia, mutta on silti hauskaa, että ruotsista suomennettuna sanan merkitys on ’hullu’. Ajattelin tätä seikkaa tahtomattani koko kirjan ajan, vaikka se tuskin on ollut mikään kirjailijan tahallinen pyrkimys. Lukijapositio vaikuttaa joskus yllättävällä tavalla tulkintaan. Paikka tuntui koko ajan epämiellyttävältä, sillä ylipäänsä pienet, autioituvat kylät saavat minut ahdistumaan. Sama ilmiö on HBO:n True Blood –vampyyrisarjassa: Bon Tempsin pikkupitäjä Louisianassa on melko sulkeutunut yhteisö, jossa paha ottaa vallan tasaisin väliajoin.
Vaikka minua kiehtoo maaginen realismi ja viime aikoina olen innostunut muutenkin rapakon takaisesta kirjallisuudesta, en voi väittää pitäneeni Naurujen maasta – ainakaan vielä. Usein kuitenkin tarinat kypsyvät mielessä lukijansa mukaisiksi, ja suhde teokseen voi näin muuttua. Miljöön ei aina tarvitse olla Impivaaran leppoisa ja suojaisa metsä. Ehkä tunteeni epämiellyttävästä miljööstä on vain muutosvastarintaa.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Agnostikko ja angelologia
Jos kristinuskon oppien mukaan Jumala loi ihmiset omaksi kuvakseen, ja Hän on luonut kaiken, kenen kuvaksi hän loi enkelit? Vai onko kaikella luodulla oma, ylemmästä voimasta riippumaton tahto, joka on mahdollistanut muun muassa Luciferin lankeamisen? Danielle Trussonin esikoisromaani Enkelioppi (2010) kertoo ihmisten ja enkeleiden hiljaisesta, vuosisataisesta sodasta maan päällä. Trussonin teoksen enkelikäsitys poikkeaa paljon kristinuskon linjasta: enkelit ovat voimakkaita, heillä on valtaa, mutta ihmisillä on erityisominaisuutenaan tunteet ja järki, joilla he voivat päihittää nämä taivaalliset olennot.
Enkelioppi muistuttaa paljolti Dan Brownin luoman hahmon Robert Langdonin seikkailuita vapaamuurarien arvoitusten parissa. Tiede – tosinsanoen angelologia eli enkelioppi – ja uskonto kamppailevat Trussonin teoksessa sekä toisensa puolesta että toisiaan vastaan: Enkeliyhteisö juurruttaa ihmisiin uskoa evoluutioon kätkeytyäkseen massan joukkoon, mutta samaan aikaan enkelitutkijat keräävät todisteita jumalallisista ilmentymistä kuten taivaallisista soittimista. Agnostikkona teosta on kiinnostava lukea, sillä mikään siinä ei todista suoraan Jumalan olemassaolon puolesta eikä sitä vastaan. Pääpaino tarinassa on siinä, että enkelit elävät keskuudessamme, tosin ihmisen ja enkelin risteytyksinä, nefileinä (puhtaat enkelipiirteet), hybrideinä (inhimillisiä ja enkelillisiä piirteitä) ja ihmisinä (vain ihmispiirteitä), koska heidän esi-isänsä ovat rikkoneet sääntöä pariutua ihmisrodun kanssa.
Arkkienkelit pysyvät kertomuksen sivuosassa, mutta mielestäni nämä seitsemän enkeliä (tunnetuimmat neljä ovat Mikael, Rafael, Gabriel ja Uriel, vähemmän tunnettuja Samuel, Zadkiel ja Jofiel, joille on myös vaihtoehtoisia nimityksiä) ovat kiintoisimmat. Jokaisella arkkienkelillä on eri tehtävä – toisin sanoen ihminen voi valita, kehen samaistua. Malli on ollut aina tärkeää ihmisille: tämä selittää kiinnostuksemme esimerkiksi horoskooppeihin sekä humoraalioppiin eli nelinesteoppiin, joka jakoi ihmiset tietyin perustein neljään temperamenttityyppiin: sangviinisiin, koleerisiin, melankolisiin ja flegmaattisiin. Omanlainen jako on myös arkkienkeleillä: Mikael on soturi (ylin arkkienkeleistä), Rafael parantamisen ja totuuden enkeli (suojelusenkelin esikuva), Gabriel kauneuden ja sopusoinnun tuoja (Jumalan sanansaattaja), Uriel Jumalan silmät ja valo (hän on tosin Raamatun ulkopuolinen enkeli).
Samaistuin itse Gabrieliin hänen kaksinaisen roolinsa myötä: Gabriel on sekä hyvien uutisten tuoja että kuolemanenkeli. Synkästä puolestaan huolimatta hän edustaa enemmän armoa kuin tuomiota kristillisessä perinteessä. Lisäksi häntä pidetään taiteilijoiden suojelijana ja totuuden etsijöiden ohjaajana. Suhtaudun kuitenkin agnostisesti tällaisten asioiden olemassaoloon, sillä minulla ei ole tarpeeksi tietoa tai kokemusta, jotta voisin täysin uskoa näiden seikkojen todenmukaisuuteen. Luotan kuitenkin siihen, että joskus samaistuminen hyvään antaa ihmisille viisautta toimia. Toisaalta Enkeliopissa selitetään, miksi uskontoon ei kannata nojata sumeasti. Trussonin teos osoittaa vertauskuvallisesti ihmisyyden tärkeyden ja arvon: se opastaa luottamaan inhimilliseen hyvään ja sen ainutlaatuisiin ominaisuuksiin, järkeen ja tunteeseen.
Enkelioppi muistuttaa paljolti Dan Brownin luoman hahmon Robert Langdonin seikkailuita vapaamuurarien arvoitusten parissa. Tiede – tosinsanoen angelologia eli enkelioppi – ja uskonto kamppailevat Trussonin teoksessa sekä toisensa puolesta että toisiaan vastaan: Enkeliyhteisö juurruttaa ihmisiin uskoa evoluutioon kätkeytyäkseen massan joukkoon, mutta samaan aikaan enkelitutkijat keräävät todisteita jumalallisista ilmentymistä kuten taivaallisista soittimista. Agnostikkona teosta on kiinnostava lukea, sillä mikään siinä ei todista suoraan Jumalan olemassaolon puolesta eikä sitä vastaan. Pääpaino tarinassa on siinä, että enkelit elävät keskuudessamme, tosin ihmisen ja enkelin risteytyksinä, nefileinä (puhtaat enkelipiirteet), hybrideinä (inhimillisiä ja enkelillisiä piirteitä) ja ihmisinä (vain ihmispiirteitä), koska heidän esi-isänsä ovat rikkoneet sääntöä pariutua ihmisrodun kanssa.
Arkkienkelit pysyvät kertomuksen sivuosassa, mutta mielestäni nämä seitsemän enkeliä (tunnetuimmat neljä ovat Mikael, Rafael, Gabriel ja Uriel, vähemmän tunnettuja Samuel, Zadkiel ja Jofiel, joille on myös vaihtoehtoisia nimityksiä) ovat kiintoisimmat. Jokaisella arkkienkelillä on eri tehtävä – toisin sanoen ihminen voi valita, kehen samaistua. Malli on ollut aina tärkeää ihmisille: tämä selittää kiinnostuksemme esimerkiksi horoskooppeihin sekä humoraalioppiin eli nelinesteoppiin, joka jakoi ihmiset tietyin perustein neljään temperamenttityyppiin: sangviinisiin, koleerisiin, melankolisiin ja flegmaattisiin. Omanlainen jako on myös arkkienkeleillä: Mikael on soturi (ylin arkkienkeleistä), Rafael parantamisen ja totuuden enkeli (suojelusenkelin esikuva), Gabriel kauneuden ja sopusoinnun tuoja (Jumalan sanansaattaja), Uriel Jumalan silmät ja valo (hän on tosin Raamatun ulkopuolinen enkeli).
Samaistuin itse Gabrieliin hänen kaksinaisen roolinsa myötä: Gabriel on sekä hyvien uutisten tuoja että kuolemanenkeli. Synkästä puolestaan huolimatta hän edustaa enemmän armoa kuin tuomiota kristillisessä perinteessä. Lisäksi häntä pidetään taiteilijoiden suojelijana ja totuuden etsijöiden ohjaajana. Suhtaudun kuitenkin agnostisesti tällaisten asioiden olemassaoloon, sillä minulla ei ole tarpeeksi tietoa tai kokemusta, jotta voisin täysin uskoa näiden seikkojen todenmukaisuuteen. Luotan kuitenkin siihen, että joskus samaistuminen hyvään antaa ihmisille viisautta toimia. Toisaalta Enkeliopissa selitetään, miksi uskontoon ei kannata nojata sumeasti. Trussonin teos osoittaa vertauskuvallisesti ihmisyyden tärkeyden ja arvon: se opastaa luottamaan inhimilliseen hyvään ja sen ainutlaatuisiin ominaisuuksiin, järkeen ja tunteeseen.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Missä kaikki ovat – ja olenko minä siellä?
”Kirjoittaminen on suvutonta lisääntymistä.” (Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien, 2006)
Tänä aamuna lähdin etsimään itseäni ja eksyin. Juoksin uudelle reitille, jonka kuvittelin kylläkin joskus jo kulkeneeni. Yhtäkkiä talot muuttuivat vieraaksi, tienviitat oudoiksi, olin tuntemattomalla alueella. Kuten aina eksyttäessä en huomannut heti olevani eksyksissä. Kesäaamun aurinko ja lämpö olivat ottaneet vallan minussa, tuuli tervehti hellästi ja lämpimästi. Löysin kadun, jossa oli eri-ikäisiä taloja ja upeita puutarhoja.
Tuntui, kuin tuon kadun varrella aika olisi pysähtynyt joka tontilla eri vuosikymmenelle: 80-luvun tummia tiilitaloja (ja myös yksi kauhistuttavan näköinen, tasakattoinen puupalatsi, joka muistutti lähinnä ruumisarkkua), 70-luvun kotoisia, yksikerroksisia taloja (kuin mummolastani Sumakujalta suoraan) ja erityisen paljon vieläkin varhempien vuosikymmenten puutaloja, joista osaa oli ehostettu ja entisöity ahkerasti, toisten nurkat taas painuneena lähemmäs maata kuin tervehtiäkseen pihan nurmea. Puutarhoissa kumartelivat kukkivat omenapuut, eräässä pihassa porttia vartioi kaksi mahtavaa hopeapajua, jostain kantautui ruohonleikkurin ääni, yhdessä rinteessä kukkivat punaiset unikot ja keltaiset liljat yhdessä kukkapenkissä kuin tulinen roihu.
Ja niin minä olin eksynyt. Askeleeni olivat hidastuneet kävelyksi, kun tuijotin hämmästyneenä tuota vehreää asuinaluetta kuin salaista paratiisia. Jäin ihastelemaan pieniä yksityiskohtia, takorautaisia portteja, pitsiverhoja menneestä ajasta, harmonisia pihakiveyksiä, nuuhkimaan syreenejä ja juhannusruusuja. Yritin tallentaa kaiken ympärilläni mieleeni, jotta osaisin kuvailla näkemääni. Taas kerran kuitenkin tunsin, että joku oli jo löytänyt ennen minua sanat tälle kaikelle ympärilläni.
Päästyäni (eli löydettyäni) kotiin monien vaiheiden jälkeen kaivoin hyllystä Eeva Kilven runokokoelman Perhonen ylittää tien, johon on koottu Kilven runoja lähes 30 vuoden ajalta. Aamuinen tunnelma tiivistyi kahteen runoon ja kahteen mietteeseen (yksi on jo kirjoitukseni alussa siteerattuna):
Mistähän syystä minä oikein kannatan demokratiaa,
enemmistön valtaa, kun itse tulen kuitenkin aina
kuulumaan vähemmistöön: kummallisiin.
Kokoelmasta Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)
Minä elän nyt niin että kuoltuani
jumalakin itkee sitä,
että loi ihmisen ainutkertaiseksi.
Kokoelmasta Terveisin (1976)
Aluksi tuntui todella nololta eksyä kolmen kilometrin säteellä kotoaan. Ymmärsin kuitenkin, etten olisi koskaan löytänyt niin kaunista paikkaa, jos en olisi kulkenut harhaan ja eksynyt lopulta. Ei ollutkaan noloa olla taas hieman hajamielinen, vaan heikkouteni saattoi minut uusille teille. Päiväni täyttyi onnellisuudesta.
”Heikkous se todella voimaa kysyy”, sanoo Kilpi.
Tänä aamuna lähdin etsimään itseäni ja eksyin. Juoksin uudelle reitille, jonka kuvittelin kylläkin joskus jo kulkeneeni. Yhtäkkiä talot muuttuivat vieraaksi, tienviitat oudoiksi, olin tuntemattomalla alueella. Kuten aina eksyttäessä en huomannut heti olevani eksyksissä. Kesäaamun aurinko ja lämpö olivat ottaneet vallan minussa, tuuli tervehti hellästi ja lämpimästi. Löysin kadun, jossa oli eri-ikäisiä taloja ja upeita puutarhoja.
Tuntui, kuin tuon kadun varrella aika olisi pysähtynyt joka tontilla eri vuosikymmenelle: 80-luvun tummia tiilitaloja (ja myös yksi kauhistuttavan näköinen, tasakattoinen puupalatsi, joka muistutti lähinnä ruumisarkkua), 70-luvun kotoisia, yksikerroksisia taloja (kuin mummolastani Sumakujalta suoraan) ja erityisen paljon vieläkin varhempien vuosikymmenten puutaloja, joista osaa oli ehostettu ja entisöity ahkerasti, toisten nurkat taas painuneena lähemmäs maata kuin tervehtiäkseen pihan nurmea. Puutarhoissa kumartelivat kukkivat omenapuut, eräässä pihassa porttia vartioi kaksi mahtavaa hopeapajua, jostain kantautui ruohonleikkurin ääni, yhdessä rinteessä kukkivat punaiset unikot ja keltaiset liljat yhdessä kukkapenkissä kuin tulinen roihu.
Ja niin minä olin eksynyt. Askeleeni olivat hidastuneet kävelyksi, kun tuijotin hämmästyneenä tuota vehreää asuinaluetta kuin salaista paratiisia. Jäin ihastelemaan pieniä yksityiskohtia, takorautaisia portteja, pitsiverhoja menneestä ajasta, harmonisia pihakiveyksiä, nuuhkimaan syreenejä ja juhannusruusuja. Yritin tallentaa kaiken ympärilläni mieleeni, jotta osaisin kuvailla näkemääni. Taas kerran kuitenkin tunsin, että joku oli jo löytänyt ennen minua sanat tälle kaikelle ympärilläni.
Päästyäni (eli löydettyäni) kotiin monien vaiheiden jälkeen kaivoin hyllystä Eeva Kilven runokokoelman Perhonen ylittää tien, johon on koottu Kilven runoja lähes 30 vuoden ajalta. Aamuinen tunnelma tiivistyi kahteen runoon ja kahteen mietteeseen (yksi on jo kirjoitukseni alussa siteerattuna):
Mistähän syystä minä oikein kannatan demokratiaa,
enemmistön valtaa, kun itse tulen kuitenkin aina
kuulumaan vähemmistöön: kummallisiin.
Kokoelmasta Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)
Minä elän nyt niin että kuoltuani
jumalakin itkee sitä,
että loi ihmisen ainutkertaiseksi.
Kokoelmasta Terveisin (1976)
Aluksi tuntui todella nololta eksyä kolmen kilometrin säteellä kotoaan. Ymmärsin kuitenkin, etten olisi koskaan löytänyt niin kaunista paikkaa, jos en olisi kulkenut harhaan ja eksynyt lopulta. Ei ollutkaan noloa olla taas hieman hajamielinen, vaan heikkouteni saattoi minut uusille teille. Päiväni täyttyi onnellisuudesta.
”Heikkous se todella voimaa kysyy”, sanoo Kilpi.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Keikarin muotokuva
”All pleasure´s the same: it just keeps me from trouble, hides my true shape, like Dorian Gray.”
(James Blunt: Tears and rain, 2004)
Valitettavan nuorena kuollut Oscar Wilde (1854–1900) on kiehtonut minua jo kauan. Hänen hahmonsa – sekä oikea Wilde että etäännytetty, omaelämäkerrallinen hahmo Dorian Gray – aiheuttavat yhä tyylikkyydessään, katoavassa kauneudessaan ja provosoivassa tyylissään niin inhoa kuin ihailua. Wilde on todennut teoksissaan esimerkiksi naisten olevan melkoisia tyhjäpäitä, mutta on tulkintakysymys, onko tämä hänen aito näkemyksensä vai kenties silkkaa provosointia.
Dorian Grayn muotokuva (1891) on Wilden muistetuin teos. Vuosisadan vaihteen symbolistis-modernistiseen tyyliin kuului kirjallisuudessa omaelämäkerrallinen proosa. Teos kuvaileekin rohkeasti herra Grayn ja lordi Wottonin suhdetta, joka oli toisinto tosielämän Wilden suhteesta lordi Douglasiin. Teoksen selkeät viitteet homoseksuaalisuuteen kohahduttivat viktoriaanista Englantia, ja pian myös Oscar Wilden taipumukset paljastuivat suurelle yleisölle. Wilden perhe hylkäsi hänet ja hänen nimensä, ja lopulta hän kuoli hyljeksittynä ja unohdettuna kuin Aleksis Kivi. Wilde sai arvostusta toki jo elinaikanaan, mutta sekä Kiven että Wilden teokset saivat suurimman suosionsa vasta kirjoittajiensa kuoleman jälkeen. Tekeekö kuolema taiteilijan?
Oscar Wilden ja Aleksis Kiven erona oli se, että Wilde eli myös ennen kuolemaansa pyrkien nauttimaan mahdollisimman paljon. Hän opiskeli, kirjoitti, vietti hyvin dandymaista elämää juhlien ja pukeutuen upeisiin luomuksiin, seksuaalisista taipumuksistaan huolimatta meni jopa naimisiin ja sai lapsia. Wilde havainnoi tiiviisti ihmisiä ja elämää ympärillään ja totesi monen olevan vain tyhjäkäynnillä ainutlaatuisessa elämässä: “To live is the rarest thing in the world. Most people exist, that is all.” Dorian Gray eli myös niin rankasti, että hänen muotokuvaan kätketty todellinen minänsä menetti nopeasti hehkuvan poikamaisen kauneutensa ja muuttui vähitellen ihmisen irvikuvaksi, vanhaksi hirviöksi, johon jokainen synninteko jättää ruhjeen kuin iskusta. Uskoiko Wilde, että hedonistinen elämäntapa tuhoaa ihmisen sisältäpäin tällä tavoin? Ennustiko hän oman kohtalonsa, joka häämötti muutaman vuoden päässä Dorian Grayn julkaisusta?
Ehkä Wilden kiehtovaan ja synkeään kohtaloon sopisi ote Eino Leinon runosta Aleksis Kivi:
”Syntyi lapsi syksyllä –
Tuulet niin vinhasti vinkui –
Tuult´ oli koko elämä,
Nähnyt ei kesää, ei kevättä,
Eli vain syksystä jouluun.”
Kaikesta huolimatta Wildestä jää ylpeä mielikuva. Kuten Dorian Gray hän tiesi olevansa hurmaava ja kaunis eikä hän unohtanut elää. Wilden kerrotaan nauttineen erityisesti estetiikasta ja ulkoisten avujensa lisäksi häntä pidettiin myös häikäisevänä keskustelijana. Pidän Oscar Wildeä edelläkävijänä monien tabujen rikkomisessa, myytinmurtajana. Ehkä parhainta on kuitenkin Wilden lukuisat kuolemattomat sitaatit, joissa taiteillaan usein itsekunnioituksen ja -ironian rajalla, sekä hänen pettämätön huumorintajunsa:
”Ole oma itsesi. Kaikki muut ovat varattuja.”
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Macondo, maailman kuva?
Macondo, pieni espanjankielinen kyläpahanen lähellä Kolumbian pohjoisrannikkoa, on kuvitteellinen paikka, jonka eteläamerikkalaisessa miljöössä elää neljän sukupolven ajan Buendíojen kohtalokas suku. Gabriel Garcia Márquezin teoksen nimi Sadan vuoden yksinäisyys (1967) kuvastaa jokisuistoon eristäytyneen suvun satavuotista historiaa. Mielessäni tarina sijoittuu 1800-luvulle. Márquezin teosta kutsutaan maagisen realismin kuuluisimmaksi edustajaksi, eikä ihme, sillä se kietoo lukijansa mahdottoman mahdollistumiseen: ihmiset elävät lähes yhtä kauan kuin Raamatun Vanhan testamentin ihmiset, henget vierailevat elävien parissa, aika voi pysähtyä ja toiset tulevat yhdeksi luonnon kanssa (esimerkiksi kasvissyöjät sammaloituvat). Buendíojen pahin pelko on, että lapsi syntyy takapuolessaan saparo, joka on merkki suvun sisäisestä suhteesta.
Silloin tällöin joku Buendían perheestä lähtee pois Macondosta – mutta vain palatakseen sinne takaisin, koska suvun kohtalo on sinetöity jo kauan ennen heidän saapumistaan Macondoon. ”Suvun ensimmäinen köytetään puuhun ja viimeisen syövät muurahaiset”, kuuluu Melquíadesin, arvostetun mustalaisen, ennustus. Sadassa vuodessa nykyaika saapuu Macondoon ja lähtee sieltä myös pois sateen huuhtomana, Sadan vuoden yksinäisyys on kuin maailman kuva pikakelauksena. Tekniikka, politiikka ja teollisuus tuovat sekä hyötyä ja haittaa macondolaiseen elämään.
Suvun ensimmäiset olivat suuruudenhullu José Arcadio Buendía ja hänen vaimonsa Ursula Iquáran: ”Ursula-rouva oli yhtä työteliäs kuin puolisonsakin. Hän oli pieni, puuhakas ja kipakka nainen, jolla oli pettämättömät hermot ja jonka kukaan ei ollut koskaan kuullut laulavan. Aamunkoitosta yömyöhään hän tuntui olevan yhtä aikaa kaikkialla, ja hameiden leppeä kahina kuulutti hänen kulkuaan.” On selvää, että naiset ovat kokoava voima Buendían suvun tarinassa: he rakentavat, tuhoavat, päättävät asioiden suunnan.
Sataan vuoteen mahtuu monia erilaisia naishahmoja. Ursula on matriarkka, joka elää lähes 200-vuotiaaksi. Suurin osa perheen naisista on miniöitä, kuten vaatimaton Pyhä Sofia, lapsena perheeseen liitetty kaunis Remedios tai entinen kauneuskuningatar Fernanda, mutta Ursulan ensimmäinen tytär Amaranta ja toinen tytär, ottolapsi Rebeca ovat outoudessaan ja eristäytyneisyydessään selkeästi Buendíoita.
Erityisesti Amarantan surullinen ja sulkeutunut hahmo on kiehtova. Nimi Amaranta tarkoittaa kuihtumatonta kukkaa. Amaranta elikin elämänsä loppuun saakka neitsyenä, jonka rakkautta yrittivät useat miehet tavoitella. Yksi heistä, musiikin opettaja Pietro Crespi, heitti henkensä Amarantan vuoksi. Molemmat tyttäret, Amaranta ja Rebeca, halusivat Crespin rakkauden, mutta ensimmäisen morsiamen, Rebecan luovuttua taistosta ja Crespin kosittua Amarantaa tämä totesi: ”Minua et saa vaikka henkesi antaisit.” Amaranta piti Crespistä muttei armopaloista, hän ei koskaan suostunut olemaan se toisiksi paras vaihtoehto.
Pietro Crespin kuoleman jälkeen Amaranta korvensi omantunnontuskansa pois tulella. Hän laittoi kätensä keittiön lieden liekkeihin, kunnes tuska katosi, ja sen jälkeen erikoinen Amaranta piti kättään sidottuna mustaan harsoliinaan elämänsä loppuun saakka. Myös perhetuttu eversti Gerineldo Márquez yritti valloittaa Amarantan, mutta vaikka tämä tahtoi rakastaa ja haluta Márquezia, eivät hänen tunteensa enää heränneet kokemaan mitään samanlaista kuin kuviteltu rakkaus Crespiin oli ollut. Hän tunsi yhä himoa miehiin vaan ei mitään muuta. Amaranta uskoi, että eversti rakasti enemmän hänen veljeänsä Aureliano Buendíaa. Hän ei tahtonut valita järkiavioliittoa. Amaranta valitsi aikakaudelleen poikkeuksellisen tien, jossa vaihtoehtoina olivat joko oikea, vilpitön rakkaus tai maailma ilman rakkautta.
Kirjailija Márquezin luoma maailmankuva on maagisen realismin kuorestaan huolimatta hämmästyttävän todellinen sekavissa suhteissaan ja uusien tuulien, kuten teollistumisen, aiheuttamassa yhteisön rappeutumisessa. Sadan vuoden yksinäisyys on aivan kuin yksi parhaimmista Goscinnyn ja Uderzon Astérix-sarjakuvista, vertauskuvallinen Jumaltenrannan nousu ja tuho, jossa Julius Caesar yrittää sulauttaa itsenäisesti elelevät gallialaiset osaksi Rooman valtakuntaa.
Silloin tällöin joku Buendían perheestä lähtee pois Macondosta – mutta vain palatakseen sinne takaisin, koska suvun kohtalo on sinetöity jo kauan ennen heidän saapumistaan Macondoon. ”Suvun ensimmäinen köytetään puuhun ja viimeisen syövät muurahaiset”, kuuluu Melquíadesin, arvostetun mustalaisen, ennustus. Sadassa vuodessa nykyaika saapuu Macondoon ja lähtee sieltä myös pois sateen huuhtomana, Sadan vuoden yksinäisyys on kuin maailman kuva pikakelauksena. Tekniikka, politiikka ja teollisuus tuovat sekä hyötyä ja haittaa macondolaiseen elämään.
Suvun ensimmäiset olivat suuruudenhullu José Arcadio Buendía ja hänen vaimonsa Ursula Iquáran: ”Ursula-rouva oli yhtä työteliäs kuin puolisonsakin. Hän oli pieni, puuhakas ja kipakka nainen, jolla oli pettämättömät hermot ja jonka kukaan ei ollut koskaan kuullut laulavan. Aamunkoitosta yömyöhään hän tuntui olevan yhtä aikaa kaikkialla, ja hameiden leppeä kahina kuulutti hänen kulkuaan.” On selvää, että naiset ovat kokoava voima Buendían suvun tarinassa: he rakentavat, tuhoavat, päättävät asioiden suunnan.
Sataan vuoteen mahtuu monia erilaisia naishahmoja. Ursula on matriarkka, joka elää lähes 200-vuotiaaksi. Suurin osa perheen naisista on miniöitä, kuten vaatimaton Pyhä Sofia, lapsena perheeseen liitetty kaunis Remedios tai entinen kauneuskuningatar Fernanda, mutta Ursulan ensimmäinen tytär Amaranta ja toinen tytär, ottolapsi Rebeca ovat outoudessaan ja eristäytyneisyydessään selkeästi Buendíoita.
Erityisesti Amarantan surullinen ja sulkeutunut hahmo on kiehtova. Nimi Amaranta tarkoittaa kuihtumatonta kukkaa. Amaranta elikin elämänsä loppuun saakka neitsyenä, jonka rakkautta yrittivät useat miehet tavoitella. Yksi heistä, musiikin opettaja Pietro Crespi, heitti henkensä Amarantan vuoksi. Molemmat tyttäret, Amaranta ja Rebeca, halusivat Crespin rakkauden, mutta ensimmäisen morsiamen, Rebecan luovuttua taistosta ja Crespin kosittua Amarantaa tämä totesi: ”Minua et saa vaikka henkesi antaisit.” Amaranta piti Crespistä muttei armopaloista, hän ei koskaan suostunut olemaan se toisiksi paras vaihtoehto.
Pietro Crespin kuoleman jälkeen Amaranta korvensi omantunnontuskansa pois tulella. Hän laittoi kätensä keittiön lieden liekkeihin, kunnes tuska katosi, ja sen jälkeen erikoinen Amaranta piti kättään sidottuna mustaan harsoliinaan elämänsä loppuun saakka. Myös perhetuttu eversti Gerineldo Márquez yritti valloittaa Amarantan, mutta vaikka tämä tahtoi rakastaa ja haluta Márquezia, eivät hänen tunteensa enää heränneet kokemaan mitään samanlaista kuin kuviteltu rakkaus Crespiin oli ollut. Hän tunsi yhä himoa miehiin vaan ei mitään muuta. Amaranta uskoi, että eversti rakasti enemmän hänen veljeänsä Aureliano Buendíaa. Hän ei tahtonut valita järkiavioliittoa. Amaranta valitsi aikakaudelleen poikkeuksellisen tien, jossa vaihtoehtoina olivat joko oikea, vilpitön rakkaus tai maailma ilman rakkautta.
Kirjailija Márquezin luoma maailmankuva on maagisen realismin kuorestaan huolimatta hämmästyttävän todellinen sekavissa suhteissaan ja uusien tuulien, kuten teollistumisen, aiheuttamassa yhteisön rappeutumisessa. Sadan vuoden yksinäisyys on aivan kuin yksi parhaimmista Goscinnyn ja Uderzon Astérix-sarjakuvista, vertauskuvallinen Jumaltenrannan nousu ja tuho, jossa Julius Caesar yrittää sulauttaa itsenäisesti elelevät gallialaiset osaksi Rooman valtakuntaa.
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Olemisen arvoitus
Ennen valistusaikaa kuolemaa pidettiin mysteerisenä siirtymänä tuonpuoleiseen, jossa ihminen jatkaa elämäänsä ikään kuin toisessa ulottuvuudessa. Esimerkiksi viikingit purjehtivat kuolemassa soturien paratiisiin, Valhallaan. Nykyisellä biologian tuntemuksella tiedetään, että kuolema on perimmäiseltä olemukseltaan sama asia kuin elintoimintojen lakkaaminen. Tätä hetkeä, kuolemaa, pidetään nykyään myös elämän päätepisteenä, ei enää niinkään siirtymänä uuteen ulottuvuuteen. Monilla meillä on silti elävä käsitys esimerkiksi Kekkosesta, Lennonista tai edesmenneestä isoäidistämme. Kuolemattomuuden käsite on toisin sanoen yhä olemassa. Milloin siis katoamme maailmasta oikeasti, lopullisesti?
Carlos Ruiz Zafónin teoksessa Tuulen varjo (2001) olemisen arvoitus nousee pääosaan. Espanjalainen nuori Daniel etsii kuumeisesti kadonnutta kirjailijaa Julián Caraxia, jonka koko kirjallista tuotantoa ostaa ja tuhoaa samaan aikaan tuntematon henkilö. Tarina on vuosien taistelu aikaa vastaan: Caraxin kohtalosta on liikkeellä monenlaisia tarinoita, mutta Daniel tahtoo löytää hänet. Samalla hän suojelee Unohdettujen kirjojen hautausmaalta löytämäänsä Caraxin kirjaa Tuulen varjo, jonka yllättävän monet tahtoisivat häneltä viedä tai ostaa. Julián Caraxin tiedetään sanoneen, että ”me olemme olemassa niin kauan kuin joku muistaa meidät”. Lakkaako siis Carax olemasta, mikäli hänen kaikki kirjansa ehtivät kadota ennen kuin hänen tarinaansa saadaan selvyys? Pitääkö muisto meidät hengissä kuolemamme jälkeen?
Daniel on ystävällinen, kiltti poika, joka on tottunut auttamaan isäänsä kirjakaupan ylläpidossa. Hänen hahmonsa on Ruiz Zafónin tekstissä ensin jopa hengettömän tuntuinen kaikessa nöyryydessään, mutta Caraxin mysteerin itsepäinen penkominen osoittaa, että Daniel on pelkäämätön ja voimakastahtoinen nuori mies. Yleensä kuitenkaan hyvät teot ja vaatimattomuus eivät jää ihmisten mieliin. Pitäisi olla poikkeuksellinen, näkyvä, röyhkeä, ärsyttävä tai vihattava, jotta voisi saavuttaa ikuisen elämän ihmisten huulilla ja historiankirjoissa. Kuka haluaa tulla silti muistetuksi pahana tai provosoivana ihmisenä? Danielin kohtalokaan ei ole kovin traaginen, joten voiko hänen, lähes tuntemattoman kirjakauppiaan pojan, muistonsa jäädä eloon?
Luultavasti jokainen haluaa tehdä itsestään myönteisesti muistetun tällä individualismin valtakaudella, mutta harvat pääsevät toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla. Työn osalta puhutaankin jo urasta, mitä työnteko kirjaimellisesti on: siitä, urasta, on vaikeaa päästä pois. On utopistista ajatella lähtevänsä kuin Mika Waltari 20-vuotiaana Pariisiin rahattomana ja suruttomana inspiraatiota etsimään. Tuulen varjon tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle, mutta teollistumisen tuoma rahan valta pyörittää jo maailmaa. Julián Caraxiin rakastunut mutta tämän parhaan ystävän ja suojelijan nainut Nuria Monfort kertoo Danielille miehensä sanoneen näin: ”Rahan ansaitseminen sinänsä ei ole vaikeaa, hän valitti. Vaikeaa on sen ansaitseminen tekemällä jotain sellaista, jolle kannattaa omistaa elämänsä.”
Miten siis tulla unohtumattomaksi? Ajattelen ja uskon, että elinikäisessä opiskelussa on ikuisen elämän siemen. Tässä on ehkä selitys siihen, miksi halusin isona opettajaksi. En haluaisi itse tulla muistetuksi joko vihattuna tai rakastettuna (enkä traagisen kuoleman myötä) vaan ennemminkin ihmisenä kaikkine ominaisuuksineen, ihmisenä, jolla oli jotain annettavaa muille käytettäväksi ja vietäväksi taas eteenpäin. Luotan erääseen sanontaan, jonka kuulin kauan sitten: ”Jaa tietosi. Se on tapa saavuttaa kuolemattomuus.”
Carlos Ruiz Zafónin teoksessa Tuulen varjo (2001) olemisen arvoitus nousee pääosaan. Espanjalainen nuori Daniel etsii kuumeisesti kadonnutta kirjailijaa Julián Caraxia, jonka koko kirjallista tuotantoa ostaa ja tuhoaa samaan aikaan tuntematon henkilö. Tarina on vuosien taistelu aikaa vastaan: Caraxin kohtalosta on liikkeellä monenlaisia tarinoita, mutta Daniel tahtoo löytää hänet. Samalla hän suojelee Unohdettujen kirjojen hautausmaalta löytämäänsä Caraxin kirjaa Tuulen varjo, jonka yllättävän monet tahtoisivat häneltä viedä tai ostaa. Julián Caraxin tiedetään sanoneen, että ”me olemme olemassa niin kauan kuin joku muistaa meidät”. Lakkaako siis Carax olemasta, mikäli hänen kaikki kirjansa ehtivät kadota ennen kuin hänen tarinaansa saadaan selvyys? Pitääkö muisto meidät hengissä kuolemamme jälkeen?
Daniel on ystävällinen, kiltti poika, joka on tottunut auttamaan isäänsä kirjakaupan ylläpidossa. Hänen hahmonsa on Ruiz Zafónin tekstissä ensin jopa hengettömän tuntuinen kaikessa nöyryydessään, mutta Caraxin mysteerin itsepäinen penkominen osoittaa, että Daniel on pelkäämätön ja voimakastahtoinen nuori mies. Yleensä kuitenkaan hyvät teot ja vaatimattomuus eivät jää ihmisten mieliin. Pitäisi olla poikkeuksellinen, näkyvä, röyhkeä, ärsyttävä tai vihattava, jotta voisi saavuttaa ikuisen elämän ihmisten huulilla ja historiankirjoissa. Kuka haluaa tulla silti muistetuksi pahana tai provosoivana ihmisenä? Danielin kohtalokaan ei ole kovin traaginen, joten voiko hänen, lähes tuntemattoman kirjakauppiaan pojan, muistonsa jäädä eloon?
Luultavasti jokainen haluaa tehdä itsestään myönteisesti muistetun tällä individualismin valtakaudella, mutta harvat pääsevät toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla. Työn osalta puhutaankin jo urasta, mitä työnteko kirjaimellisesti on: siitä, urasta, on vaikeaa päästä pois. On utopistista ajatella lähtevänsä kuin Mika Waltari 20-vuotiaana Pariisiin rahattomana ja suruttomana inspiraatiota etsimään. Tuulen varjon tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle, mutta teollistumisen tuoma rahan valta pyörittää jo maailmaa. Julián Caraxiin rakastunut mutta tämän parhaan ystävän ja suojelijan nainut Nuria Monfort kertoo Danielille miehensä sanoneen näin: ”Rahan ansaitseminen sinänsä ei ole vaikeaa, hän valitti. Vaikeaa on sen ansaitseminen tekemällä jotain sellaista, jolle kannattaa omistaa elämänsä.”
Miten siis tulla unohtumattomaksi? Ajattelen ja uskon, että elinikäisessä opiskelussa on ikuisen elämän siemen. Tässä on ehkä selitys siihen, miksi halusin isona opettajaksi. En haluaisi itse tulla muistetuksi joko vihattuna tai rakastettuna (enkä traagisen kuoleman myötä) vaan ennemminkin ihmisenä kaikkine ominaisuuksineen, ihmisenä, jolla oli jotain annettavaa muille käytettäväksi ja vietäväksi taas eteenpäin. Luotan erääseen sanontaan, jonka kuulin kauan sitten: ”Jaa tietosi. Se on tapa saavuttaa kuolemattomuus.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)