Tartuin vihdoin ja viimein Bo Carpelanin teokseen Kesän varjot (2005). Olin katsellut kirjaa monta kertaa kirjastossa mutta jättänyt sen hyllyyn ”seuraavaa kertaa” odottamaan. Toisaalta minua vaivasi myös kirjan teema, joka kietoutui sodan ja Helsingin pommitusten ympärille. Ajattelin kuitenkin, että teos on tavallaan pakko lukea, kerta se on valittu Finlandia-voittajaksi samaisena armon vuonna 2005.
Kesän varjot kertoo Berg-nimisestä tilasta, jonne päähenkilö Mattias pakenee pommituksia Helsingistä 1944 ollessaan vain kahdeksanvuotias. 55 vuotta myöhemmin hän palaa vielä kerran Bergiin elämään uudelleen tuon toiseksi viimeisen sotakesän muistot. Teosta on sanottu surrealistiseksi, eikä ihme, sillä Mattias Bergmarkin maailma avautuu lukijalle todellisuuden lisäksi myös unien, haaveiden sekä ajan saatossa vääristyneiden muistojen muodossa.
Erityisen hyvältä (ja toki yhtä aikaa pahalta) tuntuu sota-ajan kuvaus lapsen silmin: pieni Mattias veljineen ja ystävineen on tarpeeksi kaukana pommituksista Karjalassa, mutta tuon kesän varjo – sota – henkii silti kaikkien niskaan. Välillä Bergin täyttää riemu ja unohdus, lasten mielikuvituksen luoma repeämä todellisuuteen, joka on eräänlainen turvapaikka tuskan ja menetyksen täyttämässä aikuisten ulottuvuudessa. Erityisesti tätä maailmaa luo Mattiaksen yhdeksän vuotta vanhempi velipuoli Jonas, joka on kuin luova hullu, renessanssin yleisnero vain vähän pienemmässä mittakaavassa. Hänessä on jotain samankaltaista villiä kuin Arto Paasilinnan Ulvovassa myllärissä.
Bo Carpelan siirtyi ajasta iäisyyteen helmikuussa 2011. Kesän varjot todistaa väitteen, että hänellä oli kyky herättää menneitä hetkiä eloon, mutta kuinka kauan hän pysyy elossa meille kuolemansa jälkeen? Monet hänen tarinansa juontavat tiensä sodasta kärsineen Suomen äärelle. Onko sodan muistojen vaaliminen kuitenkaan enää tarpeellista? Sodanjälkeinen kirjallisuus on nojannut henkilökuvauksessaan useaan otteeseen sukupolvien väliseen kuiluun: toisella puolella ovat sodan nähneet vanhat jäärät ja toisella puolella niin sanottu uusi sukupolvi, joka tunnetaan laiskuudestaan ja kiittämättömyydestään, jonkinlaisesta kevytkenkäisyydestä.
Aika vierii kuitenkin eteenpäin, veteraanit ja lotat käyvät vähiin, ja elossa olevat sodan kokeneet ovat Mattiaksen tapaan niitä, jotka ovat eläneet lapsuutensa rauhan valon ja sodan varjon välkkeessä. Mitä ylemmäs nousemme ajan askelmia, sitä kauemmas jäävät alimmat rappuset… Kiinnostaako sodan kuvaus enää uusia lukijoita? Sota-aikaa sekä tapahtumia sitä ennen ja sen jälkeen on tallennettu lukuisiin kansiin ja kirjoihin. Olisiko se hylkäämistä vai siirtymistä eteenpäin, jos Bo Carpelanin myötä sodan kannet suljettaisiin lopullisesti? Näin haavat saisivat vihdoin arpeutua. Uusia sukupolvia nimitetään isänmaan toivoiksi, mutta mitä heiltä – jopa meiltä – sitten toivotaan? Voisi olla aika jättää menneet ajat ja ihmiset lepäämään ansaitusti, kirjaimellisesti rauhassa ja siirtyä historian ääreltä pohtimaan tämän vuosikymmenen elämänmenoa.
Eilinen on historiaa, huominen on yllätys, tämä päivä on lahja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti