Kirjoittajan luomalla miljööllä on suuri vaikutus lukukokemukseen. Toisille riittää hyvä henkilökuvaus, mutta itse rakennan teoksen todellisuuden vahvasti esitetyn ympäristön varaan, sillä ympäristö määrittää ihmistä myös tosielämässä. Tohdin väittää, että voimme esimerkiksi kertoa jonkun kodin perusteella, millainen ihminen hän on tyyliltään.
Jonathan Carrollin teoksessa Naurujen maa (1980) englanninopettaja Thomas Abbey muuttaa St. Louisin lähelle Galeniin, Missouriin, kokoamaan elämäkertaa ihailemastaan lastenkirjailijasta. Hän jättää taakseen vilkkaan New Yorkin ja asettuu leppoisan tuntuiseen Galenin pikkukylään, jossa asuu muutama sata ihmistä. Asukkaat ovat ystävällisiä, mutta vähitellen Abbeylle paljastuu, että kaikki salailevat jotain, eritoten edesmenneen kirjailijan tytär Anna.
Annaa voisi verrata Galenin salaliiton johtajana myös Lewis Carrollin (ilmeisesti ei sukua Jonathan Carrollille) teoksen Liisan seikkailut Ihmemaassa (1865) temperamenttiseen Herttakuningattareen, joka vetelee vallan naruista lähes mielivaltaisesti. Anna hallitsee Galenia – erityisesti sen miehiä – vetovoimallaan, hän on kaunis ja salaperäinen. Tämä asetelma tuo kirjan tunnelmaan tutun mutta kiusallisen paradoksin, johon useat tarinat, muun muassa kummankin Carrollin, nojaavat: Miten kaunis voi olla paha? Ja toisaalta, miksi kauniista tehdään usein pahaa (Dorian Grayn muotokuva, Enkelioppi…)?
Teoksen aikaa on vaikea kartoittaa, tapahtumat voisivat sijoittua yhtä hyvin 70-luvulle kuin 2000-luvullekin. Ensimmäinen vaihtoehto on kuitenkin todennäköisempi, koska teos on julkaistu 1980. On mestarillinen kyky luoda ajasta riippumaton teos, mutta silti etsin koko lukuretken ajan viitteitä siitä, mille vuosikymmenelle tarina tahtoo asettua.
Galen on käsitykseni mukaan aivan oikea pikkukaupunki lähellä St. Louisia, mutta on silti hauskaa, että ruotsista suomennettuna sanan merkitys on ’hullu’. Ajattelin tätä seikkaa tahtomattani koko kirjan ajan, vaikka se tuskin on ollut mikään kirjailijan tahallinen pyrkimys. Lukijapositio vaikuttaa joskus yllättävällä tavalla tulkintaan. Paikka tuntui koko ajan epämiellyttävältä, sillä ylipäänsä pienet, autioituvat kylät saavat minut ahdistumaan. Sama ilmiö on HBO:n True Blood –vampyyrisarjassa: Bon Tempsin pikkupitäjä Louisianassa on melko sulkeutunut yhteisö, jossa paha ottaa vallan tasaisin väliajoin.
Vaikka minua kiehtoo maaginen realismi ja viime aikoina olen innostunut muutenkin rapakon takaisesta kirjallisuudesta, en voi väittää pitäneeni Naurujen maasta – ainakaan vielä. Usein kuitenkin tarinat kypsyvät mielessä lukijansa mukaisiksi, ja suhde teokseen voi näin muuttua. Miljöön ei aina tarvitse olla Impivaaran leppoisa ja suojaisa metsä. Ehkä tunteeni epämiellyttävästä miljööstä on vain muutosvastarintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti