Ennen valistusaikaa kuolemaa pidettiin mysteerisenä siirtymänä tuonpuoleiseen, jossa ihminen jatkaa elämäänsä ikään kuin toisessa ulottuvuudessa. Esimerkiksi viikingit purjehtivat kuolemassa soturien paratiisiin, Valhallaan. Nykyisellä biologian tuntemuksella tiedetään, että kuolema on perimmäiseltä olemukseltaan sama asia kuin elintoimintojen lakkaaminen. Tätä hetkeä, kuolemaa, pidetään nykyään myös elämän päätepisteenä, ei enää niinkään siirtymänä uuteen ulottuvuuteen. Monilla meillä on silti elävä käsitys esimerkiksi Kekkosesta, Lennonista tai edesmenneestä isoäidistämme. Kuolemattomuuden käsite on toisin sanoen yhä olemassa. Milloin siis katoamme maailmasta oikeasti, lopullisesti?
Carlos Ruiz Zafónin teoksessa Tuulen varjo (2001) olemisen arvoitus nousee pääosaan. Espanjalainen nuori Daniel etsii kuumeisesti kadonnutta kirjailijaa Julián Caraxia, jonka koko kirjallista tuotantoa ostaa ja tuhoaa samaan aikaan tuntematon henkilö. Tarina on vuosien taistelu aikaa vastaan: Caraxin kohtalosta on liikkeellä monenlaisia tarinoita, mutta Daniel tahtoo löytää hänet. Samalla hän suojelee Unohdettujen kirjojen hautausmaalta löytämäänsä Caraxin kirjaa Tuulen varjo, jonka yllättävän monet tahtoisivat häneltä viedä tai ostaa. Julián Caraxin tiedetään sanoneen, että ”me olemme olemassa niin kauan kuin joku muistaa meidät”. Lakkaako siis Carax olemasta, mikäli hänen kaikki kirjansa ehtivät kadota ennen kuin hänen tarinaansa saadaan selvyys? Pitääkö muisto meidät hengissä kuolemamme jälkeen?
Daniel on ystävällinen, kiltti poika, joka on tottunut auttamaan isäänsä kirjakaupan ylläpidossa. Hänen hahmonsa on Ruiz Zafónin tekstissä ensin jopa hengettömän tuntuinen kaikessa nöyryydessään, mutta Caraxin mysteerin itsepäinen penkominen osoittaa, että Daniel on pelkäämätön ja voimakastahtoinen nuori mies. Yleensä kuitenkaan hyvät teot ja vaatimattomuus eivät jää ihmisten mieliin. Pitäisi olla poikkeuksellinen, näkyvä, röyhkeä, ärsyttävä tai vihattava, jotta voisi saavuttaa ikuisen elämän ihmisten huulilla ja historiankirjoissa. Kuka haluaa tulla silti muistetuksi pahana tai provosoivana ihmisenä? Danielin kohtalokaan ei ole kovin traaginen, joten voiko hänen, lähes tuntemattoman kirjakauppiaan pojan, muistonsa jäädä eloon?
Luultavasti jokainen haluaa tehdä itsestään myönteisesti muistetun tällä individualismin valtakaudella, mutta harvat pääsevät toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla. Työn osalta puhutaankin jo urasta, mitä työnteko kirjaimellisesti on: siitä, urasta, on vaikeaa päästä pois. On utopistista ajatella lähtevänsä kuin Mika Waltari 20-vuotiaana Pariisiin rahattomana ja suruttomana inspiraatiota etsimään. Tuulen varjon tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle, mutta teollistumisen tuoma rahan valta pyörittää jo maailmaa. Julián Caraxiin rakastunut mutta tämän parhaan ystävän ja suojelijan nainut Nuria Monfort kertoo Danielille miehensä sanoneen näin: ”Rahan ansaitseminen sinänsä ei ole vaikeaa, hän valitti. Vaikeaa on sen ansaitseminen tekemällä jotain sellaista, jolle kannattaa omistaa elämänsä.”
Miten siis tulla unohtumattomaksi? Ajattelen ja uskon, että elinikäisessä opiskelussa on ikuisen elämän siemen. Tässä on ehkä selitys siihen, miksi halusin isona opettajaksi. En haluaisi itse tulla muistetuksi joko vihattuna tai rakastettuna (enkä traagisen kuoleman myötä) vaan ennemminkin ihmisenä kaikkine ominaisuuksineen, ihmisenä, jolla oli jotain annettavaa muille käytettäväksi ja vietäväksi taas eteenpäin. Luotan erääseen sanontaan, jonka kuulin kauan sitten: ”Jaa tietosi. Se on tapa saavuttaa kuolemattomuus.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti