Keikarin muotokuva

”All pleasure´s the same: it just keeps me from trouble, hides my true shape, like Dorian Gray.”
(James Blunt: Tears and rain, 2004)

Valitettavan nuorena kuollut Oscar Wilde (1854–1900) on kiehtonut minua jo kauan. Hänen hahmonsa – sekä oikea Wilde että etäännytetty, omaelämäkerrallinen hahmo Dorian Gray – aiheuttavat yhä tyylikkyydessään, katoavassa kauneudessaan ja provosoivassa tyylissään niin inhoa kuin ihailua. Wilde on todennut teoksissaan esimerkiksi naisten olevan melkoisia tyhjäpäitä, mutta on tulkintakysymys, onko tämä hänen aito näkemyksensä vai kenties silkkaa provosointia.

Dorian Grayn muotokuva (1891) on Wilden muistetuin teos. Vuosisadan vaihteen symbolistis-modernistiseen tyyliin kuului kirjallisuudessa omaelämäkerrallinen proosa. Teos kuvaileekin rohkeasti herra Grayn ja lordi Wottonin suhdetta, joka oli toisinto tosielämän Wilden suhteesta lordi Douglasiin. Teoksen selkeät viitteet homoseksuaalisuuteen kohahduttivat viktoriaanista Englantia, ja pian myös Oscar Wilden taipumukset paljastuivat suurelle yleisölle. Wilden perhe hylkäsi hänet ja hänen nimensä, ja lopulta hän kuoli hyljeksittynä ja unohdettuna kuin Aleksis Kivi. Wilde sai arvostusta toki jo elinaikanaan, mutta sekä Kiven että Wilden teokset saivat suurimman suosionsa vasta kirjoittajiensa kuoleman jälkeen. Tekeekö kuolema taiteilijan?

Oscar Wilden ja Aleksis Kiven erona oli se, että Wilde eli myös ennen kuolemaansa pyrkien nauttimaan mahdollisimman paljon. Hän opiskeli, kirjoitti, vietti hyvin dandymaista elämää juhlien ja pukeutuen upeisiin luomuksiin, seksuaalisista taipumuksistaan huolimatta meni jopa naimisiin ja sai lapsia. Wilde havainnoi tiiviisti ihmisiä ja elämää ympärillään ja totesi monen olevan vain tyhjäkäynnillä ainutlaatuisessa elämässä: “To live is the rarest thing in the world. Most people exist, that is all.” Dorian Gray eli myös niin rankasti, että hänen muotokuvaan kätketty todellinen minänsä menetti nopeasti hehkuvan poikamaisen kauneutensa ja muuttui vähitellen ihmisen irvikuvaksi, vanhaksi hirviöksi, johon jokainen synninteko jättää ruhjeen kuin iskusta. Uskoiko Wilde, että hedonistinen elämäntapa tuhoaa ihmisen sisältäpäin tällä tavoin? Ennustiko hän oman kohtalonsa, joka häämötti muutaman vuoden päässä Dorian Grayn julkaisusta?

Ehkä Wilden kiehtovaan ja synkeään kohtaloon sopisi ote Eino Leinon runosta Aleksis Kivi:

”Syntyi lapsi syksyllä –
Tuulet niin vinhasti vinkui –
Tuult´ oli koko elämä,
Nähnyt ei kesää, ei kevättä,
Eli vain syksystä jouluun.”

Kaikesta huolimatta Wildestä jää ylpeä mielikuva. Kuten Dorian Gray hän tiesi olevansa hurmaava ja kaunis eikä hän unohtanut elää. Wilden kerrotaan nauttineen erityisesti estetiikasta ja ulkoisten avujensa lisäksi häntä pidettiin myös häikäisevänä keskustelijana. Pidän Oscar Wildeä edelläkävijänä monien tabujen rikkomisessa, myytinmurtajana. Ehkä parhainta on kuitenkin Wilden lukuisat kuolemattomat sitaatit, joissa taiteillaan usein itsekunnioituksen ja -ironian rajalla, sekä hänen pettämätön huumorintajunsa:

”Ole oma itsesi. Kaikki muut ovat varattuja.”