Macondo, pieni espanjankielinen kyläpahanen lähellä Kolumbian pohjoisrannikkoa, on kuvitteellinen paikka, jonka eteläamerikkalaisessa miljöössä elää neljän sukupolven ajan Buendíojen kohtalokas suku. Gabriel Garcia Márquezin teoksen nimi Sadan vuoden yksinäisyys (1967) kuvastaa jokisuistoon eristäytyneen suvun satavuotista historiaa. Mielessäni tarina sijoittuu 1800-luvulle. Márquezin teosta kutsutaan maagisen realismin kuuluisimmaksi edustajaksi, eikä ihme, sillä se kietoo lukijansa mahdottoman mahdollistumiseen: ihmiset elävät lähes yhtä kauan kuin Raamatun Vanhan testamentin ihmiset, henget vierailevat elävien parissa, aika voi pysähtyä ja toiset tulevat yhdeksi luonnon kanssa (esimerkiksi kasvissyöjät sammaloituvat). Buendíojen pahin pelko on, että lapsi syntyy takapuolessaan saparo, joka on merkki suvun sisäisestä suhteesta.
Silloin tällöin joku Buendían perheestä lähtee pois Macondosta – mutta vain palatakseen sinne takaisin, koska suvun kohtalo on sinetöity jo kauan ennen heidän saapumistaan Macondoon. ”Suvun ensimmäinen köytetään puuhun ja viimeisen syövät muurahaiset”, kuuluu Melquíadesin, arvostetun mustalaisen, ennustus. Sadassa vuodessa nykyaika saapuu Macondoon ja lähtee sieltä myös pois sateen huuhtomana, Sadan vuoden yksinäisyys on kuin maailman kuva pikakelauksena. Tekniikka, politiikka ja teollisuus tuovat sekä hyötyä ja haittaa macondolaiseen elämään.
Suvun ensimmäiset olivat suuruudenhullu José Arcadio Buendía ja hänen vaimonsa Ursula Iquáran: ”Ursula-rouva oli yhtä työteliäs kuin puolisonsakin. Hän oli pieni, puuhakas ja kipakka nainen, jolla oli pettämättömät hermot ja jonka kukaan ei ollut koskaan kuullut laulavan. Aamunkoitosta yömyöhään hän tuntui olevan yhtä aikaa kaikkialla, ja hameiden leppeä kahina kuulutti hänen kulkuaan.” On selvää, että naiset ovat kokoava voima Buendían suvun tarinassa: he rakentavat, tuhoavat, päättävät asioiden suunnan.
Sataan vuoteen mahtuu monia erilaisia naishahmoja. Ursula on matriarkka, joka elää lähes 200-vuotiaaksi. Suurin osa perheen naisista on miniöitä, kuten vaatimaton Pyhä Sofia, lapsena perheeseen liitetty kaunis Remedios tai entinen kauneuskuningatar Fernanda, mutta Ursulan ensimmäinen tytär Amaranta ja toinen tytär, ottolapsi Rebeca ovat outoudessaan ja eristäytyneisyydessään selkeästi Buendíoita.
Erityisesti Amarantan surullinen ja sulkeutunut hahmo on kiehtova. Nimi Amaranta tarkoittaa kuihtumatonta kukkaa. Amaranta elikin elämänsä loppuun saakka neitsyenä, jonka rakkautta yrittivät useat miehet tavoitella. Yksi heistä, musiikin opettaja Pietro Crespi, heitti henkensä Amarantan vuoksi. Molemmat tyttäret, Amaranta ja Rebeca, halusivat Crespin rakkauden, mutta ensimmäisen morsiamen, Rebecan luovuttua taistosta ja Crespin kosittua Amarantaa tämä totesi: ”Minua et saa vaikka henkesi antaisit.” Amaranta piti Crespistä muttei armopaloista, hän ei koskaan suostunut olemaan se toisiksi paras vaihtoehto.
Pietro Crespin kuoleman jälkeen Amaranta korvensi omantunnontuskansa pois tulella. Hän laittoi kätensä keittiön lieden liekkeihin, kunnes tuska katosi, ja sen jälkeen erikoinen Amaranta piti kättään sidottuna mustaan harsoliinaan elämänsä loppuun saakka. Myös perhetuttu eversti Gerineldo Márquez yritti valloittaa Amarantan, mutta vaikka tämä tahtoi rakastaa ja haluta Márquezia, eivät hänen tunteensa enää heränneet kokemaan mitään samanlaista kuin kuviteltu rakkaus Crespiin oli ollut. Hän tunsi yhä himoa miehiin vaan ei mitään muuta. Amaranta uskoi, että eversti rakasti enemmän hänen veljeänsä Aureliano Buendíaa. Hän ei tahtonut valita järkiavioliittoa. Amaranta valitsi aikakaudelleen poikkeuksellisen tien, jossa vaihtoehtoina olivat joko oikea, vilpitön rakkaus tai maailma ilman rakkautta.
Kirjailija Márquezin luoma maailmankuva on maagisen realismin kuorestaan huolimatta hämmästyttävän todellinen sekavissa suhteissaan ja uusien tuulien, kuten teollistumisen, aiheuttamassa yhteisön rappeutumisessa. Sadan vuoden yksinäisyys on aivan kuin yksi parhaimmista Goscinnyn ja Uderzon Astérix-sarjakuvista, vertauskuvallinen Jumaltenrannan nousu ja tuho, jossa Julius Caesar yrittää sulauttaa itsenäisesti elelevät gallialaiset osaksi Rooman valtakuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti