”Kirjoittaminen on suvutonta lisääntymistä.” (Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien, 2006)
Tänä aamuna lähdin etsimään itseäni ja eksyin. Juoksin uudelle reitille, jonka kuvittelin kylläkin joskus jo kulkeneeni. Yhtäkkiä talot muuttuivat vieraaksi, tienviitat oudoiksi, olin tuntemattomalla alueella. Kuten aina eksyttäessä en huomannut heti olevani eksyksissä. Kesäaamun aurinko ja lämpö olivat ottaneet vallan minussa, tuuli tervehti hellästi ja lämpimästi. Löysin kadun, jossa oli eri-ikäisiä taloja ja upeita puutarhoja.
Tuntui, kuin tuon kadun varrella aika olisi pysähtynyt joka tontilla eri vuosikymmenelle: 80-luvun tummia tiilitaloja (ja myös yksi kauhistuttavan näköinen, tasakattoinen puupalatsi, joka muistutti lähinnä ruumisarkkua), 70-luvun kotoisia, yksikerroksisia taloja (kuin mummolastani Sumakujalta suoraan) ja erityisen paljon vieläkin varhempien vuosikymmenten puutaloja, joista osaa oli ehostettu ja entisöity ahkerasti, toisten nurkat taas painuneena lähemmäs maata kuin tervehtiäkseen pihan nurmea. Puutarhoissa kumartelivat kukkivat omenapuut, eräässä pihassa porttia vartioi kaksi mahtavaa hopeapajua, jostain kantautui ruohonleikkurin ääni, yhdessä rinteessä kukkivat punaiset unikot ja keltaiset liljat yhdessä kukkapenkissä kuin tulinen roihu.
Ja niin minä olin eksynyt. Askeleeni olivat hidastuneet kävelyksi, kun tuijotin hämmästyneenä tuota vehreää asuinaluetta kuin salaista paratiisia. Jäin ihastelemaan pieniä yksityiskohtia, takorautaisia portteja, pitsiverhoja menneestä ajasta, harmonisia pihakiveyksiä, nuuhkimaan syreenejä ja juhannusruusuja. Yritin tallentaa kaiken ympärilläni mieleeni, jotta osaisin kuvailla näkemääni. Taas kerran kuitenkin tunsin, että joku oli jo löytänyt ennen minua sanat tälle kaikelle ympärilläni.
Päästyäni (eli löydettyäni) kotiin monien vaiheiden jälkeen kaivoin hyllystä Eeva Kilven runokokoelman Perhonen ylittää tien, johon on koottu Kilven runoja lähes 30 vuoden ajalta. Aamuinen tunnelma tiivistyi kahteen runoon ja kahteen mietteeseen (yksi on jo kirjoitukseni alussa siteerattuna):
Mistähän syystä minä oikein kannatan demokratiaa,
enemmistön valtaa, kun itse tulen kuitenkin aina
kuulumaan vähemmistöön: kummallisiin.
Kokoelmasta Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)
Minä elän nyt niin että kuoltuani
jumalakin itkee sitä,
että loi ihmisen ainutkertaiseksi.
Kokoelmasta Terveisin (1976)
Aluksi tuntui todella nololta eksyä kolmen kilometrin säteellä kotoaan. Ymmärsin kuitenkin, etten olisi koskaan löytänyt niin kaunista paikkaa, jos en olisi kulkenut harhaan ja eksynyt lopulta. Ei ollutkaan noloa olla taas hieman hajamielinen, vaan heikkouteni saattoi minut uusille teille. Päiväni täyttyi onnellisuudesta.
”Heikkous se todella voimaa kysyy”, sanoo Kilpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti